Olen tarpeeksi vanha katsoakseni taaksepäin. Ei enään vilkuillen vaan kunnolla peraten jokaisen ihmissuhteen, kokemuksen ja erityisesti ne kohdat, jolloin olen tehnyt tietoisia valintoja. Tarvitaanko aina kriisi, että ihminen joutuu päättämään, miten tästä eteenpäin? Mun kipeimmät valinnat on koskeneet lapsia. Erityisesti sellaista hetkeä, kun olen joutunut myöntämään että en kykene olemaan niin vahva äiti kun olisi pitänyt olla. Olen joutunut tekemään päätöksiä koskien lapsen muuttoa isälleen, lapsen osastohoitoa ja kodin ulkopuolelle sijoittamista. Onneksi en yksin. Ympärillä on aina ollut joku läheinen, jonka kanssa olen asioita voinut läpikäydä. Muut valinnat ovatkin koskeneet itseäni. Miten minä kannan roolini parisuhteessa, millaisessa parisuhteessa ja mitä olen valmis niistä valinnoista maksamaan. Lähes poikkeuksetta valintani ovat satuttaneet jotakin ihmistä. Itsekästä. Jopa sairasta. Kaikki toivo normaalista ja tavallisesta elämästä liittyi ensimmäiseen avioliittoon. No, ei sekään sitten ihan tavallinen ollut. Opin pelaamaan ihmisen kanssa, joka oli sairaalloisen mustasukkainen. Valehtelin pienimmästäkin asiasta. Ja ne valheet helpotti arkea. Valehtelu jatkui myöhemmässäkin suhteessa, mutta ydinperheeni ulkopuolisille. Piti rakentaa kulissit ja ylläpitää niitä. Koska kuitenkin sain elää ihmisen kanssa, jota rakastin. Jollain kipeällä tavalla rakastan edelleen. En samalla tavalla kuin ennen, mutta jollakin tavalla.Nyt olen ollut vuoden itsekseni ja olen jollakin tavalla tottunut tähän. Yksinäisyyteen, hiljaisena pysyvään puhelimeen ja ovikelloon, jonka ääntä en aina edes muista. Välillä kaipaan kumppanuutta, kahden aikuisen välistä tylsää arkea, kinoja imurointivuoroista tai ruoka-ostoksista. Silloin piipahdan jollakin deittisivustolla, vain todetakseni että ei ole mun juttu. En edes kiinnitä huomiota muihin ihmisiin. Ja nyt olen viime päivät miettinyt, mikä tarkoitus tällä kaikella on? Itsetutkiskelun paikka? Oppia nöyryyttä ja opetella nauttimaan pienistä asioista? Saada pää kuntoon ja elämänhallinta takaisin? Opetella olemaan hyvä äiti?

Mä oon aina ollut erilainen kun muut. Hyväksyin sen roolin jo ala-asteella koulukiusaamisen myötä. Ylä-asteella tein siitä jopa voimavaran. Olin punkkari, skini, boheemihippi ja kaikkea muuta yhdessä ja erikseen. Jatkuvaa oman paikan ja hyväksynnän hakemista. En vieläkään kuulu mihinkään. Olen lapsilleni enemmän kaveri kuin äiti, olen auttamattoman onneton rajojen asettaja. Yritän opetella kuuntelemaan ja näkemään ne hetket kun lapset tarvitsevat kannustusta ja apua. Ne asiat, mitkä on muille äideille itsestään selviä, mä joudun opettelemaan. Ja mitä on enään jäljellä? Mummous? Jonkinlainen työelämä? Pitäisikö mun löytää joku harrastus? Mitä tästä eteenpäin? Pitäisikö löytää joku intohimo, asia mihin uppoutua? Löydänkö mä vielä sen asian, minkä ansiosta herätä joka aamu ja kiitollisena mennä nukkumaan? Joku sellainen asia mikä on mua varten? Vai jatkuuko tää elämä selviytymisenä? Jokapäiväisenä harmautena? Uskon, että osittain mun muistiongelmat johtuu vain siitä, että mun päivissä ei ole mitään eroa keskenään. Ne toistuu samanlaisina, vain unet on erilaisia. 

Positiivisuutta ja kiitollisuutta. Mä en ole koskaan tajunnut elämäntapa-oppaita, minkäänlaisia. Liittyy ne sitten omaan hyvinvointiin, siivoukseen ja sisustukseen tai johonkin henkiseen asiaan. Silti, mun kirjahyllystä löytyy ainakin nopealla silmäyksellä kaksi. Eilen vilkuilin toista, vähän niinkuin salaa. Tajusin heti sisällysluettelosta, että sitä ei ole ehkä tarkoitus lukea kannesta kanteen, vaan sitä voi imaista silleen aihe kerrallaan. Jokaisen luvun päätteeksi oli ehdotus, miten kyseistä aihetta voi omalta kantilta käsitellä. Päätin kokeilla, joten tähän tulee nyt elämästäni kaikki hyvä, mikä muistan tai olen todeksi kuvitellut. Lapsuudesta olen aina muistanut tosi vähän asioita. En ole edes varma, mitkä asiat muistan oikeasti ja mitkä on muiden kertomasta tehtyjä muistikuvia.  

Lapsuus: 

Hääponi. Menin kitarisaleikkaukseen isän kanssa ja sain reissulta hääponin. Se oli valkoinen, sillä oli tähdenlentomerkit lautasissa, huntu ja etukaviossa sormus. Se oli ihana. 

Mummo, se läheisempi. Istuttiin kalliolla, punaisella lautapenkillä vierekkäin ja oltiin vaan hiljaa. Välillä käytiin kävelemässä kaskelanlenkki ja mummo kertoi kasvien nimiä. Ja oltiin paljon hiljaa. Kerran mentiin junalla Kouvolaan, mummo joutui ostamaan mulle punaiset housut koska satoi kaatamalla ja olin läpimärkä jo Keravan asemalla kun mentiin pyörillä. Vaari juoksi siellä maratonin. 

Koira nimeltä Nouda. Kultainen noutaja, jolle omistaja heitteli jotain pihalla ja mun mielestä koiran nimi oli Nouda. Tätä en taida oikeesti muistaa.

Pyörällä ajaminen. Loitsutiellä opettelin ajamaan pyörällä, siellä oli jonkinlainen tietyö ja tietenkin mätkähdin sinne putkien väliin. Isä huusi jonkinmatkan päästä että nouse ylös, pitää lähteä hakemaan äiti töistä. 

Enemmän muistan tuoksuja ja tunnetiloja. Ulkovessan, puolukanvarvut, koiran anturat...

Teinivuodet:

Mulla oli ystäviä, aina yksi kerrallaan mutta ne oli hyviä. Ihastumisia, poikia, joilla oli jollakin tavalla huonot lähtökohdat. En koskaan ollut ihastunut niihin suosittuihin söpöläisiin, mitä muut tytöt kuolasivat. Näin vain pojat, joita muut ei huomanneet. Jo ylä-asteella yksi pojista teki itsemurhan. Se sai kotona turpaan, kulki aina samoissa vaatteissa. Sitä ei kuitenkaan kiusattu, se olisi vaatinut sen että se olisi huomattu. 

Tanssin hitaita yhen pojan kanssa Rysässä, se kattoi kieroon. Sitten oli sen kaveri, tunsin sen siskon, koska se oli mun isosiskon kaveri. Tää ei ollut sama ilta, mutta törmättiin keskustassa, tyyppi oli ihan kujalla. Nojasi seinään, poltti röökiä ja sanoi odottavansa jotain tyttöä. Ei mennyt montaa päivää kun kuulin, että se oli tappanut itsensä. On vieläkin pimennossa, oliko se tahallinen juttu vai vahinko. Tähän aikaan porukka veti lääkkeitä ja viinaa sekasin. Rohkeimmat poltti pilveä. 

Nyt en enään pysy annetun tehtävän rajoissa, tähän tulee nyt siis vaan asioita, joita muistan. on ne sitten hyviä tai jotain muuta. 

Poikaystävä. Kohtuullisen pelätty kaveri koko kylällä. Toinen puoli naamasta oli tohjona, ollut jo syntymästä asti. Sen isä oli pamauttanut pesismailalla äidin mahaa kun tämä oli ollut viimeisillään raskaana. Sellainen alku sillä pojalla. En mä siihen oikeesti ollut iahstunut, säälin ja toisaalta se haki meille juotavaa aina perjantaisin. Ei tarvinnut kyttäillä kauppojen edessä hakijoita. Me oltiin aina ekana sivistysvirastolla tai aurinkomäellä. Muistan vieläkin että perussetti oli puolikas kossu ja 8 kaljaa. Joka perjantai. Palellutin varpaat teräskärkimaihareissa niin pahasti, että ne ei vieläkään kestä yhtään kylmää, kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Tarina tän poikaystävän kanssa ei kestänyt muutamaa viikkoa pidempään, koska se ois halunnut kihloihin. Mä taisin nauraa ja se tais jättää mut. Seuraavan kerran kun näin sen, istuin yhden tutun pojan kanssa keskustassa, tää mun ex-poikaystävä pimahti mustasukkaisuudesta, tuli mun viereen ja laittoi aseen mun ohimolle. En edes pelännyt, katoin sitä silmiin ja kysyin että helpottaako. Tää mun kaveri jonka kanssa istuin, sinkos johonkin sellaisella vauhdilla etten edes huomannut. Ja hetken päästä tää ex-poikaystäväkin lähti. Jäin penkille istumaan, tärisin niin helvetisti vasta jälkeenpäin ja sytytin tupakan. Samaan aikaan vastapäätä olevasta baarista alkoi työntyä porukkaa paniikin vallassa ulos joka ovesta, mikä vaan auki siihen aikaan oli. Ihan mun edessä, muutaman metrin päässä portsari sai kaadettua jonkun kundin maahan ja huus jollekkin että soittakaa poliisit. Järkyttävä kaaos. Tunnistin poken alla makaavan tyypin ja mietin mitä hittoa se on tehnyt. No, se oli heitellyt polttopulloja ja roiskuttanut bensaa ympäri baaria, kun ei ollut saanut enää juotavaa. Taitaa olla vieläkin hoidossa. Tohjonaama on kuollut, aivoverenvuotoon, löytyi kaksi viikkoa kuoleman jälkeen omasta kämpästä hajun perusteella.

Tähän väliin ehkä kuuluu mun punkkarivaihe. Hengattiin Lepakon edessä ja odotettiin että tullaan tarpeeksi vanhoiksi että päästään sisään. Muuta en kyllä tästä muista. Sex Pistols, Apulanta, Tehosekoitin, ekat lävistykset, festarit...

Vähän aikaa pyörin naapurikylän skinien kanssa. En tuntenut niistä ketään, mutta yks tyttö pyys mukaan yhtenä iltana kun ei halunnut yksin mennä. No, se reissu päätyi myös Kouvolaan, mentiin jonkun skinibändin keikalle ja päädyttiin dokaamaan niiden treenikämpille. Siellä oli myös Maria Drockila, se seurusteli sillon bändin laulajan Muken kanssa.Mä sain joltain bändin jäseneltä pilotin ja mun hiukset ajeltiin takaraivolta siiliksi. Päälle jäi pitkä ponnari. Eka kerta kun tuntui siltä, että kuulun johonkin porukkaan. Tää vaihe kesti hyvin vähän aikaa, muutaman viikon. Viimeinen kerta kun näin tyyppejä, oli skinit vs. kinkit Keravalla. Kavereilla oli mitä erilaisimpia aseita mukana, yks päätyi medihelillä teholle kun sitä puukotettiin keuhkoihin ja kaulaan. Tämän taistelun näin istumalla Datsunissa uuden, täysin normaalin ja tavallisen poikaystävän kanssa. Ajettiin "p....rallia"ympäri kylää ja yhtä äkkiä letka pysähtyi kun näitä arjen sotureita alkoi juosta pitkin poikin autoteitä. Tää mun uusi poikaystävä päätti että nyt lähdetään kotiin, koska tämmöinen ei sovi mun silmille ja meillä oli sovittu yhteisaamiainen hänen vanhempien luokse seuraavana päivänä. Mun esikoisen isä.

nyt tarvii taas miettiä hetki

 

Erosin virallisesti ehkä neljä vuotta sitten, juu en tiedä varmasti koska ajankäsitys on viime vuosina mennyt totaalisesti. Aikaa rytmittää päivämäärien ja kelloanaikojen sijaan tapahtumat ja ihmiset. Ennen ja jälkeen on vahvasti käytössä. Avioeron jälkeen oli hyvin vapaamuotoinen suhde ihmiseen, jonka kanssa ei varsinaisia hyvästejä koskaan sanottu, mutta joka jäi menneisyyteen muuttoni vuoksi. Tämä ihmissuhde on kaikessa kaoottisuudessaan ollut hyvin merkittävä ja kaipaan tätä ihmistä ajoittain. Toki tiedän myös sen, että vastaavanlaiseen sekoiluun en enään halua. 

Olen selaillut erilaisia deittipalstoja jonkin aikaa ja tällähetkellä kuulun oman kaupugin sinkkuryhmään. En siksi, että etsimällä etsin kumppania, vaan silkasta uteliaisuudesta ja toiveesta tutustua uusiin ihmisiin. Olen ryhmän kautta tavannut kaksi henkilöä ja yhden henkilön jonkun deittipalstan kautta. Nämä kaikki ovat olleet mukavia herrasmiehiä, joiden kanssa tapaamiset ovat päättyneet tähän ensimmäiseen kahvitteluun. Olen täysin amatööri deittailussa ja jollakin tavalla kaikki treffeihin liittyvät odotukset ahdistaa. En löydä niihin mielenkiintoa, enkä itseeni sellaista positiivista jännittävää odotusta, mikä treffeihin ehkä kuuluisi. En edes tiedä, mitä toivoisin löytäväni. Koska olen kokenut myös kaiken sen hyvän, mitä suhteessa voi olla niin mulla on vahva käsitys siitä, mitä haluan. Mutta en tiedä onko se parisuhde vai jotain muuta.

Muutto tuntemattomaan, satunnaiset kohtaamiset uusien ihmisten kanssa ja ja sitten nämä sovitut kahvittelut ovat saaneet mut miettimään paljon intuition merkitystä. Koen, että minulla on vahva intuitio. Tunne joka pohjautuu kaikkeen koettuun ja muodostaa uuden hyvin yksinkertaisen tunteen (hyvä/paha asia), johon ei voi olla luottamatta. Läheskään aina, en pysty perustelemaan intuition mukaan tehtyä päätöstä, mutta ihmisiin liittyen luotan siihen täysin. Onko se sitten osittain myös jonkinlainen tunnemuisto, jonka mukaan toimin, en tiedä. Enkä väitä tehneeni aina oikeita ratkaisuja, missään tapauksessa. Uusien ihmisten kohdalla en anna toista mahdollisuutta jos minulle tulee tunne, että kaverissa on jotain feelua. Vanhojenkaan ihmisten kohdalla ei olisi pitänyt jakaa mahdollisuuksia.

Ennen kuin voin edes kuvitella minkäänlaista kumppanuutta ja sielujen sympatiaa jonkun kanssa, on parannettava ajansaatossa tulleet haavat ja annettava vielä niiden arpienkin haaleta kokonaan. Keskityn omaan hyvinvointiin ja asioihin, jotka tällä hetkellä on tärkeyslistalla ekoina. Lapset ja koira, niiden seurassa mä voin hyvin. Voin olla täysin oma itseni, olen mokannut ja saanut anteeksi, teen varmasti jotakin virheitä tai aiheutan jollakin tavalla mielipahaa, vaikka kuinka yritän olla hyvä ja täydellinen. En kykene elämään varoen. Teen ja mietin sitten. Lupaan vain yrittää, joskus sen on vain riitettävä. 

Seisoin taannoin bussipysäkillä, siihen tuli iäkkäämpi rouvashenkilö ja aloimme keskustella varovasti säästä. Pitkästä aikaa paistoi aurinko ja tuntui, että mikään määrä aurinkoista happea ei korvaa pimeää elettyä talvea. Keskustelun päätteeksi rouva sanoi "anna sydämesi Jeesukselle, ennen kuin on liian myöhäistä". Hymyilin ja toivotin hyvät päivän jatkot. Rouva ei voinut tietää, että olen jo ehtinyt tehdä elintenluovutus-kortin, joka varmistaa kaikille käyttökelpoisille elimille varmasti paremman jatkon. Olenhan siis viimeisen päälle kierrätystä kannattava ihmisolento. Tosin, erittäin tiukkoina hetkinä olen harkinnut munuaisen laittamista huutonettiin ja toivonut, että verenluovutuksesta saisi rahallisen korvauksen. Kohdun vuokrauskaan ei olisi hullumpaa. Voisi pyytää yksiön hinnan, mieluiten pääkaupunkiseudun mukaan...Ihmisellä on julmettu määrä hyödyntämätöntä materiaalia, vain taivas, eikun lait rajana...

Olen kaikkien virastojen asiakas. Ilmottauduin aikanaan netissa työttömäksi työnhakijaksi, jäin sairaslomalle työttömyydestä kun toimitin sl-todistuksen kelan postiluukkuun ja nyt olemassa olostani tietää vain lastensuojelu, joka kartoittaa lapseni tukimuotoja uudella paikkakunnalla. Saan päätökset ja ilmoitukset postissa kotiin, kun jatkan työnhakua, ilmottaudun taas netissä TE-toimiston työnhakijaksi. Jos minulla ei olisi säännöllistä kontaktia omaan hoitotahooni,en tapaisi ketään perheeni ulkopuolista ihmistä ikinä. Postissa tuli minulle myönnetty maksusitoumus, joka oikeuttaa minut käyttämään bussia 30 pv, pääasiassa (mitähän sekin tarkoittaa) terapiaa varten. Menin R-kiskalle, jossa pitäisi kyetä korttia lataamaan ja näytin maksusitoumusta. Myyjä ystävällisesti, ja erittäin selkeästi sekä kova äänisesti kertoi, että "kuule, sun pitää mennä tonne kirjastoon tän sun maksusitoumuksen kanssa, nää sossu-asiat hoidetaan siellä". No, kiitin ja poistuin leukaperät kireenä ja suunnistin oikealle palvelupisteelle. Ihmisten on ihan turha sanoa, että meitä sossu-asiakkaita kohtaan ei ole minkäänlaista asenteellisuutta. Sen lisäksi, että perheemme on saanut erilaisia maksusitoumuksia, olen jonottanut lukuisissa ruokajonoissa. Oli "ilo" nähdä, että niissä on ihan tavallisia ihmisiä, eikä kenenkään selässä lukenut KÖYHÄ. Täällä jonotetaan paljon, jos ei ilmaista ruisleipää tai ämpäreitä, niin sitten ruokaa. Kerran yhdessä jonossa oli hyvin tumma mies, joka perkasi kassinsa siinä pihalla ja toi minulle kaikki lihatuotteet. Päätin antaa vaihtarina jauhot ja leivät. Siellä ei ollut muuta. Olen myös saanut lahjakortin, jonka saatekirjeessä luki, että tarkoitettu vähävaraiselle. Olen siis tällä hetkellä vähävarainen, syrjäytynyt, yh. Miten nää muutetaan positiiviseen muotoon? Harkitseva kuluttaja, itsenäinen ja sinkku-ihminen, joka osaa pyytää apua kun sitä tarvitsee. Joo, kuulostaa paremmalta, vaikka asiat ei sillä muutu, että ne määrittelee uudelleen. 

Olen vuoden asunut uudella paikkakunnalla, muutimme tänne siis suoraan turvakodista. Viimeisessä palaverissa silloisen kotikuntani lastensuojelun kanssa, meille suunniteltiin tukimuotoja uuteen paikkaan, koska paluu kotiin ei enään ollut vaihtoehto. Ammattilaisten tukemana uskaltauduin puhumaan poliisille elämästäni entisen kumppanini kanssa. Tehtiin rikosilmoitus vain viimeisimmästä riepottelusta ja vapauden riistosta, koska kumppanini oli saanut minut houkuteltua autoon ja lähti kaasuttamaan kohti moottoritietä tarkoituksena tappaa meidät molemmat. Ensimmäisen Stop-merkin kohdalla yritin hypätä liikkuvasta autosta, mutta tyyppi piti kiinni hiuksista ja takin kauluksesta. Aikaisemmat kerrat vastaavanlaisista tilanteista olivat jo lain puitteissa vanhentuneet. 

Luulen, että tyyppi pelästyi temppuani ja ajoi minut kiltisti kotipihalle. Menin suoraan ystäväni luokse ja epäuskoisena tapahtuneesta kerroin mitä oli tapahtunut. Lattialle putosi tukko hiuksia. No, se siitä. Asia lähti syyttäjän pöydälle.

Minua kehoitettiin miettimään minne haluaisin tulevaisuuteni rakentaa ja valitsin aika automaattisesti nykyisen kotipaikkani. Löysin vapaana olevan asunnon ja muuttoaikataulu oli selvillä ennen kuin olin asiaa sen kummemmin tajunnut. Lastensuojelu lupasi muutto-avustuksen kun muutamme, aikaa oli kaksi viikkoa. Ilmoitin sossuille kaikista tiedoista sitä mukaa kun niitä itse sain, vastauksia ei tullut. Viikko ennen muuttoa sain sattumalta ostettua auton (?), johon lopulta tungin ystäväni kanssa niin paljon tavaraa kuin ikinä mahtui ja tehtiin yhteensä kahdeksan edestakaisin ajoa (1200km/vko). Sovittiin, että kaikki mitä jaksetaan kahdestaan kantaa, viedään uuteen kotiin ja loput jää naapureille. Viimeisellä reissulla auto menehtyi, onneksi noin puolen kilometrin päähän uudesta kodista, ja loput tavarat olivat siivousroipetta. R.I.P VW. 

Jostain syystä, mun oli vaikea irrottautua menneestä elämästä. Ikävöin silloisia ihmisiä, joita olin jossain vaiheessa kutsunut läheisiksi ihmisiksi. Ajoittain olin tosi yksinäinen ja jotenkin ihan hukassa. Uudessa kaupungissa ihmiset ei kovin helposti antaudu keskusteluun ventovieraan kanssa ja pitää olla edelleen aika herkkä sen suhteen, ettei sano liian montaa sanaa yhden jutustelun aikana. 

Vuoden kestäneen rypemisen jälkeen, minulla on tavoite. Haluan, ei vaan aion kouluttautua kokonaan uudelle alalle ja olen jopa saanut jotakin aluilleen. Tiedän paikan, jossa ollaan valmiita ottamaan minut kokelaaksi. Koska minulla on liittymä, jolla ei pysty hoitamaan virasto-asioita, joudun odottelemaan, että minuun ollaan yhteydessä tekemäni yhteydenottopyynnön kautta. 

Olen katkaissut kaikki yhteydet vanhaan kotipaikkaani, lukuunottamatta vanhempiani ja pikkusiskoa. Olen varmistanut asian vielä laittamalla estot henkilöille, jotka ovat itseään ystävikseni kutsuneet. Tämä siksi, että he ovat henkilön kanssa tekemisissä, joka tämän kaiken on nyt aikaan saanut. Joka pääsi tekemistään vääryyksistä kuiville, ilman minkäänlaista rangaistusta. En ole enään katkera (ainakaan paljoa), yritän löytää kaiken sen hyvän mitä tämän uusi mahdollisuus meille tarjoaa. En edelleenkään ole kovin vahva, mutta se saa nyt tällä hetkellä riittää. Olen joka tapauksessa vahvempi kuin eilen tai viikko sitten.