Romahduksen jälkeen olin lapseni kanssa turvakodissa kuukauden. Paikka oli aivan mahtava, samoin työntekijät ja ympäristö. Muistan miten mahtavaa oli kävellä täysin vieraassa paikassa täysin vieraiden ihmisten keskellä =) Uuden alku tuntui odotetulta mahdollisuudelta saada oma elämä kuntoon. Poistaa siitä kaikki ihmiset kertaheitolla ketkä siihen ei vaan enään kuulu. Onnistuin jälleen romantisoimaan kaikki tiedossa olevat mahdolliset haasteet ja tein rohkeita päätöksiä uskoen tulevaan. Tärkein päätös oli päästää irti. Olin kiintynyt ihmiseen, jonka kanssa ei yhteistä tulevaisuutta voinut hyvällä huumorillakaan kuvitella. Tai kuvittelinhan mä, elin omaa unelmaa "tässä hetkessä", ongelmat oli vain haasteita ja nehän on tehty voitettaviksi. Ei mennyt kovin kauaa, kun ymmärsin miten korvattavissa olen. Olisin voinut lähtiessäni jättää oven auki seuraavalle. Jatkamaan siitä mihin minä olin jäänyt. 

Kuukauden aikana tapasin lukemattomia ihmisiä ja eri ammattikuntien edustajia. Oli palavereja ja kuulusteluja, lausuntoja, arviointeja... Kaikki mitä olin pitänyt nöyryyttävänä, oli läpikeskusteltava ja kirjattava ylös. Mun heikkous oli se, etten muistanut päivämääriä, enkä ollut säästänyt sitä viestisaastetta, mitä luuriini joskus tuli. Välillä ottaa päähän, toisaalta ei, Tuomiota tai ei, niin mun elämä muuttui. Sitä ei kukaan tai mikään voi muuttaa. 

Voi että kun olis helppo uhriutua...Joskus mun teksteistä voi hyvinkin saada sen kuvan että pidän itseäni/olen uhri. No, enpä ole, enkä pidä. Tämä on yksi kokemus muiden joukossa, asiat vaan johti siihen, että asumme toisella paikkakunnalla ja yritämme rakentaa elämäämme tänne. Useimmiten mun on helpompi kirjoittaa kun olen ahdistunut ja surullinen. Iloisena vaan nautiskelen fiiliksestä ja pidän sen itsekkäästi itselläni. 

Edellisestä elämästä on jäljellä kaksi, rakkaita molemmat. Toivon, että voin joskus kiittää molempia.