Tuhkimo jäi uneen, kääpiöt hylkäs ja lumikki jäi tripille ompustaan... syytteet hylätty. 

Aika katsoa sinne jonnekkin eteenpäin. Rakentaa jotain uutta, uskoa tulevaan. Aloittaa uusi harrastus, kouluttautua uuteen ammattiin ja avoimesti antaa mahdollisuus ja tilaa uusille ihmisille. No, ehkä sitten joskus. Nyt kasaan päätäni kuntoon, hienosti sanottuna tutustun itseeni. Kuka minä olen, mitä minä elämältä toivon. Sellaisia skeida lauseita ettei hyvä tosikaan. Jossain muistan kuulleeni, että se mihin tunteet ja tieto päättyy, alkaa usko ja toivo. Mä heilun jossain siinä rajamailla. Kukaan ei voi väittää etten yrittäisi. Puhuminen ja sähkö, resepti tasapainoiseen ja hyvään elämään. 

Millon musta on tullut näin sarkastinen? Puhutaanko vähän mielialasta? Olen rampannut teini-iästä asti erilaisissa paikoissa puhumassa masennuksestani. Kaikki istunnot ovat päättyneet siihen etten ole enään jaksanut puhua. Enkä siis ole varannut sitä seuraavaa aikaa. En ole masentunut sillätavalla perinteisesti. Olen säilyttänyt toimintakykyni koko ajan. Olen opiskellut ja tehnyt töitä, välillä jopa kahta samaan aikaan. Tosin perhe on se, mikä on kärsinyt, erityisesti esikoiseni. 15 vuotta työ on määritellyt sen minkälaisena itseni näen. Olen haalinut eilaisia työ- ja koulutustodistuksia loistavilla arvosanoilla. Mitä enemmän keskityin näiden haalimiseen, sitä kauemmas esikoiseni minusta liukui. Hävisi omaan ahdistukseen ja masennukseen. Lopulta muutti pois kotoa, jotta saisi oman aluillaan olevan elämän kuntoon. Lopputulos on se, että mulla on erittäin hieno CV ja lapsukaiseni asuu koulukodissa. 

Sen olen vuosien mittaan oppinut, että olen jumalattoman helppo addiktoitumaan ihan mihin tahansa. Kun jotain teen, teen sen täysillä (ja vähän yli). Lopputulos on vähintäänkin hyvä tai ihan täysi katastrofi. Jos joku aloittaa huovuttamisen hankkimalla välineet, niin minä ostan sen lampaan (tässä kohtaa iso kiitos siskolle, jolta surutta varastin tämän vertauksen). Nyt pitäisi löytää sama into. Tai edes se jokin kiinnostava asia, johon voisin täysillä uppoutua. Onhan niitä mahdollisuuksia paljon, mutta jokin jarruttaa koko ajan. Takaraivossa jyskyttää koko ajan "ei vielä". Millon sitten?