Saatteko mielikuvan hahmosta, joka haluaa tanssia kaikkia tyylilajeja narulla. Ei kävellä, vaan tanssia, rohkeasti nostella koipia ja pyörähdellä. Koska horjahdusten riski on suuri, naru on tukevasti maata vasten toisin kuin yleensä. Se hahmo ei odota yleisön hurraa-huutoja tai taputuksia, se haluaa vain tanssia. Ei ole väliä meneekö askeleet oikein tai kuinka pahasti horjuu, se riittää, että hahmolla on se oma naru ja että hahmo voi luottaa siihen, että vaikka putoaa, ei tapahdu mitään pahaa. Aina voi nousta uudelleen ja aloittaa askeleet uudelleen. Ehkä jonain päivänä, naru voidaan nostaa irti maasta, vähän kerrallaan. 

Vuoden aikana olen oppinut hurjan määrän kiitollisuutta ja nöyryyttä. Tunnetiloja, joita en ehkä aikaisemmin ole kokenut. Ainakaan samoilla merkityksillä. Olen joutunut opettelemaan avun pyytämistä, mikä ei missään jumalan nimessä ole ollut helppo juttu. Olen opetellut myöntämään, että on asioita joissa tarvitsen apua. Vuoden aikana olen ollut vuorotellen työtön työnhakija tai sairaslomalla. Päätin, että en missään tilanteessa tule kirjoittamaan rahasta. Tässä sitä mennään... Se, joka sanoo ettei raha tuo onnea, ei ole koskaan ollut köyhä. Kyllä, mulla on koira ja poltan tupakkaa, kaksi asiaa mitä ei köyhille suoda. Koira ei vie mun vähiä rahoja ja suhteessa siihen miten se vaikuttaa mun hyvinvointiin, niin tästä on edes turha jatkaa. Tupakointi on sitten toinen juttu, itsekäs riippuvuus mikä vie rahat ja terveyden. No, huonomminkin vois olla.

Olen rajattoman kiitollinen perheelle, sille johon synnyin. En ole ollut helppo, enkä ole vieläkään. Olen tyttärenä ollut vaativa korvatulehduksista alkaen. Sitten saattoi olla seesteisempi aika, jota en muista. Teininä helvetti pääsi irti. Kunnes taas hetkeksi helpotti. Nyt helvetti on taas tyyntynyt, ja vain aika näyttää, saanko sen pidettyä kurissa. Mulla on ihanat siskot, molempien kanssa olen läheinen. 

Sitten on se perhe, jonka itse määrittelen. Se onkin tällä hetkellä hyvin pieni. Siihen ytimeen on päätynyt lähes yhtä monta ihmistä kuin siitä on lähtenytkin. Mulla ei ole sellaisia "normaaleja" ihmissuhteita. Kaikki tai ei mitään, ei ole harmaata aluetta. On tiettyjä periaatteita mistä en kykene luopumaan, ei uusia mahdollisuuksia tai uusia alkuja ystävyyssuhteissa. Toki on ihmisiä, joiden kanssa ajautuu syystä tai toisesta erilleen, mutta siihen ei liity silloin mitään draamaa. Palatessa vain jatketaan siitä mihin on jääty. Voi, lukuisa määrä ihmisiä joita voin sanoa rakastaneeni ja nyt niitä ei vaan enään ole. Puf, ja se oli siinä. Joku ajattelee ihan varmasti tässä kohtaa, että en tiedä rakkaudesta yhtään mitään jos kykenen toimimaan näin. Voi olla, tähän ei olekkaan vastausta. 

Luotan täysillä intuitioon, tosin sekin on joskus pettänyt ja sitä kutsun vain elämäksi. Täällä uuden alun maaperällä en tiedä miten toimia. Olen avoimesti ymmälläni siitä, miten erilailla voin ihmiset kokea kun olen vierailla mailla. Tähän fiilikseen varmaan perustuu se, että ihminen kasvaa tietyssä paikassa ja kokee sen paikan ympärillä olevat ihmiset turvallisiksi. Kasvaa tiettyyn tapaan toimia ja ajatella. Tunnistaa kasvoja vuosien ajan, vaikka ei koskaan olisi puhunut henkilön kanssa.