En niin, että joku voi sinut tunnistaa, yksilöidä, lihallistaa. Tulen kertomaan asioita, joissa olet vahvasti mukana, vieläkin. Jokainen otsikko, lause, rivi ja kappale sisältää osan sinua, meitä. Kyllä, me ollaan vieläkin me. Me kaksi, asia mitä mikään eikä kukaan muuta. Luoja sentään mitä rimpuilua. Meidän väliin ei ole päässyt toiset naiset tai miehet, ei viranomaiset, eikä välimatkat. Luoja tietää mikä määrä eroja ja yhteenpaluita, jokainen kerta se viimeinen. Naimisiin meno oli se viimeinen niitti, me tukehduttiin siihen, että yritettiin normalisoida meidän tapa elää. Olla niin kuin muutkin. Jo kihloihin meno tapahtui niin oudosti, että sille ei voi kuin nauraa. Meidän yhteinen lapsi oli syntynyt ja sä olit päättänyt että meidän pitäis nyt olla kihloissa. Työkkärit kun tuli, pakattiin vauva vaunuihin ja lähdettiin ostamaan sormuksia. Riideltiin koko kävelymatka ja kuin kohtalon ivaa, koruliikkessä oli mun ex-anoppi ostoksilla. Mä sanoin, että haluan jotain erilaista kuin muilla, haluan Kalevala-sormukset ja ehdottomasti hopeiset. Me ehdittiin muistaakseni ostaa vielä tämän jälkeen kahdet sormukset ennen kuin mentiin naimisiin. 

Mä olin 14, kun päätin että sä olet mun mies. Hengailtiin jonkin aikaa ja sitten sä hävisit. Mä pyörin mitä oudomassa porukassa ja lopulta tapasin esikoiseni isän. Se oli pelastus jostain, mitä ei uskalla edes kuvitella. Kaikki merkit erittäin huonoista valinnoista oli näkyvillä. Mies veti mut mukanaan takaisin normi-elämään. Musta tuli äiti ja vaimo, meillä oli tuttavapariskuntia, joiden kanssa vietettiin aikaa ja käytiin molempien vanhemmilla vuorotellen kahvittelemassa. Mä leivoin, tein ruuat valmiiksi kun mies tuli töistä kotiin. Mä yritin, halusin olla hyvä. Tämä mies ei suinkaan vaatinut multa mitään, ei odottanut näitä asioita joita mä tein. Ja kun lopulta sanoin, etten pysty enään, hän ymmärsi. Tiedän että satutin lähtemällä, mutta vielä enemmän olisin satuttanut jäämällä. 

Me, sinä ja minä törmättiin sattumalta kun olin lapseni kanssa asioilla. Sä olit tullut takaisin. Mä muutin omaan kämppään lapsen kanssa, selvitin sun numeron ja siitä se sitten lähti. Aloin toteuttamaan päätöstä, jonka olin noin 6 vuotta aikaisemmin tehnyt.  

Mun elämässä on ollut lukuisia ihmisiä, joita olen sanonut ystäviksi. Läheisiksi ihmisiksi. Ihmisiksi joihin luotan täysin. Loppupeleissä sä olet ollut aina se kehen olen voinut luottaa, hyvässä ja pahassa. En vieläkään osaa sanoa, mitä sitten tapahtui, missä kohtaa asiat alkoi mennä ihan v****** pieleen. Alkoi tapahtua asioita, joista me ei enään selvitty, joiden vuoksi mä olen nyt muualla. Me ei saada pitää yhteyttä, en saa soittaa sinulle kun on paha olla tai joku hätä. Pitää opetella elämään uudella tavalla. Pitää opetella luottamaan uusiin ihmisiin, no eikä pidä. En jaksa tutustua kehenkään, tai ehkä en vain halua. Tai ehkä haluan, mutta en tiedä kestänkö vielä niitä pettymyksiä, mitä uudet tuttavuudet voi tuoda tullessaan. Elämä sun kanssa on kasvattanut mulle isommat pallit kuin monella miehellä on. Usko pois, se on vähän ongelma.