Olen tarpeeksi vanha katsoakseni taaksepäin. Ei enään vilkuillen vaan kunnolla peraten jokaisen ihmissuhteen, kokemuksen ja erityisesti ne kohdat, jolloin olen tehnyt tietoisia valintoja. Tarvitaanko aina kriisi, että ihminen joutuu päättämään, miten tästä eteenpäin? Mun kipeimmät valinnat on koskeneet lapsia. Erityisesti sellaista hetkeä, kun olen joutunut myöntämään että en kykene olemaan niin vahva äiti kun olisi pitänyt olla. Olen joutunut tekemään päätöksiä koskien lapsen muuttoa isälleen, lapsen osastohoitoa ja kodin ulkopuolelle sijoittamista. Onneksi en yksin. Ympärillä on aina ollut joku läheinen, jonka kanssa olen asioita voinut läpikäydä. Muut valinnat ovatkin koskeneet itseäni. Miten minä kannan roolini parisuhteessa, millaisessa parisuhteessa ja mitä olen valmis niistä valinnoista maksamaan. Lähes poikkeuksetta valintani ovat satuttaneet jotakin ihmistä. Itsekästä. Jopa sairasta. Kaikki toivo normaalista ja tavallisesta elämästä liittyi ensimmäiseen avioliittoon. No, ei sekään sitten ihan tavallinen ollut. Opin pelaamaan ihmisen kanssa, joka oli sairaalloisen mustasukkainen. Valehtelin pienimmästäkin asiasta. Ja ne valheet helpotti arkea. Valehtelu jatkui myöhemmässäkin suhteessa, mutta ydinperheeni ulkopuolisille. Piti rakentaa kulissit ja ylläpitää niitä. Koska kuitenkin sain elää ihmisen kanssa, jota rakastin. Jollain kipeällä tavalla rakastan edelleen. En samalla tavalla kuin ennen, mutta jollakin tavalla.Nyt olen ollut vuoden itsekseni ja olen jollakin tavalla tottunut tähän. Yksinäisyyteen, hiljaisena pysyvään puhelimeen ja ovikelloon, jonka ääntä en aina edes muista. Välillä kaipaan kumppanuutta, kahden aikuisen välistä tylsää arkea, kinoja imurointivuoroista tai ruoka-ostoksista. Silloin piipahdan jollakin deittisivustolla, vain todetakseni että ei ole mun juttu. En edes kiinnitä huomiota muihin ihmisiin. Ja nyt olen viime päivät miettinyt, mikä tarkoitus tällä kaikella on? Itsetutkiskelun paikka? Oppia nöyryyttä ja opetella nauttimaan pienistä asioista? Saada pää kuntoon ja elämänhallinta takaisin? Opetella olemaan hyvä äiti?

Mä oon aina ollut erilainen kun muut. Hyväksyin sen roolin jo ala-asteella koulukiusaamisen myötä. Ylä-asteella tein siitä jopa voimavaran. Olin punkkari, skini, boheemihippi ja kaikkea muuta yhdessä ja erikseen. Jatkuvaa oman paikan ja hyväksynnän hakemista. En vieläkään kuulu mihinkään. Olen lapsilleni enemmän kaveri kuin äiti, olen auttamattoman onneton rajojen asettaja. Yritän opetella kuuntelemaan ja näkemään ne hetket kun lapset tarvitsevat kannustusta ja apua. Ne asiat, mitkä on muille äideille itsestään selviä, mä joudun opettelemaan. Ja mitä on enään jäljellä? Mummous? Jonkinlainen työelämä? Pitäisikö mun löytää joku harrastus? Mitä tästä eteenpäin? Pitäisikö löytää joku intohimo, asia mihin uppoutua? Löydänkö mä vielä sen asian, minkä ansiosta herätä joka aamu ja kiitollisena mennä nukkumaan? Joku sellainen asia mikä on mua varten? Vai jatkuuko tää elämä selviytymisenä? Jokapäiväisenä harmautena? Uskon, että osittain mun muistiongelmat johtuu vain siitä, että mun päivissä ei ole mitään eroa keskenään. Ne toistuu samanlaisina, vain unet on erilaisia.