Vuosipäivät on turhia, paitsi silloin kun saa kakkua. 

Vuosi sitten pakkasin ensimmäistä kertaa rinkan ja lähdin suunnitellusti turvakotiin. Tilanne ei ollut vielä kriittinen, mutta en tiennyt mitä tehdä. En edes muista mitkä kaikki asiat/tilanteet tähän johti. Ajatus turvakodista tuli ystävältäni, jolla oli kokemusta paikasta. Tunsin olevani henkisesti umpikujassa ja väsynyt tähän tiettyyn ihmissuhteeseen. Olin muistaakseni kaksi yötä. Kotiin palatessa en enään purkanut rinkkaa, ehkä jokin etiäinen. 

Avioero, yhtälailla kuin avioliitto perustuu paperiin. Oli rakkautta ennen paperia ja yhtälailla voi olla sen jälkeenkin. Se, millaiseksi rakkaus on muuttunut näiden paperien välillä, onkin jo toinen juttu. Uskon "kunnes kuolema teidät erottaa" lauseeseen enemmän nyt kolme vuotta avioeron jälkeen, kuin avioliittoa solmittaessa. Ja olen kaikkea muuta kuin onnellinen. 

Ammattini puolesta olen monta kertaa miettinyt, mitä tapahtuu kun ihminen romahtaa? Mitä se vaatii ja mistä alkaa se pienten murusten kerääminen asiaksi, jota sanotaan elämäksi. Olen aina ottanut asioista perinpohjaisesti selvää, tämän oisin voinut jättää väliin. Joskus asiat paiskaantuu silmille sellaisella voimalla, että et ehdi tajuamaan. Sitten kun jonkinlainen ymmärrys tilanteesta alkaa palaamaan, järkytys ja epätoivo pitää sinut toimintakyvyttömänä vielä määrittelemättömän ajan. Tästä jatkaa epätietoisuus, epäluuloisuus ja turhautuneisuus. Loppua en osaa vielä kertoa. Mistä se valo tunneliin tai risukasaan tulee, kerron kun tiedän.

Vaadittiin the Tilanne, että aloin ymmärtää sen tosi asian, että nyt ollaan taas tilanteessa jossa minun täytyy tehdä päätös. Risteyskohta ilman tienviittoja. Valitset minkä tahansa suunnan, päätös voi olla yhtälailla oikea kuin väärä, joka tapauksessa kannat vastuun. Jostain syystä oon aina tykännyt enemmän liikenneympyröistä, niihin vaan mennään ja jotenkin vaan liu`utaan pois. Vaikea selittää, mutta luulen että tajuatte. 

"Lähteä ja palata, lähteä ja tulla aina takaisin. Välillä varoen, ettei oven saranat narise. Välillä paiskoa niin että karmit soi. Hiipien, tömistäen, joka kerta luottaen, että lähtö on vain esileikkiä paluulle".

Enään ei ole paluuta, on vain matka, jonka päämäärää ei ole tiedossa.