Erosin virallisesti ehkä neljä vuotta sitten, juu en tiedä varmasti koska ajankäsitys on viime vuosina mennyt totaalisesti. Aikaa rytmittää päivämäärien ja kelloanaikojen sijaan tapahtumat ja ihmiset. Ennen ja jälkeen on vahvasti käytössä. Avioeron jälkeen oli hyvin vapaamuotoinen suhde ihmiseen, jonka kanssa ei varsinaisia hyvästejä koskaan sanottu, mutta joka jäi menneisyyteen muuttoni vuoksi. Tämä ihmissuhde on kaikessa kaoottisuudessaan ollut hyvin merkittävä ja kaipaan tätä ihmistä ajoittain. Toki tiedän myös sen, että vastaavanlaiseen sekoiluun en enään halua. 

Olen selaillut erilaisia deittipalstoja jonkin aikaa ja tällähetkellä kuulun oman kaupugin sinkkuryhmään. En siksi, että etsimällä etsin kumppania, vaan silkasta uteliaisuudesta ja toiveesta tutustua uusiin ihmisiin. Olen ryhmän kautta tavannut kaksi henkilöä ja yhden henkilön jonkun deittipalstan kautta. Nämä kaikki ovat olleet mukavia herrasmiehiä, joiden kanssa tapaamiset ovat päättyneet tähän ensimmäiseen kahvitteluun. Olen täysin amatööri deittailussa ja jollakin tavalla kaikki treffeihin liittyvät odotukset ahdistaa. En löydä niihin mielenkiintoa, enkä itseeni sellaista positiivista jännittävää odotusta, mikä treffeihin ehkä kuuluisi. En edes tiedä, mitä toivoisin löytäväni. Koska olen kokenut myös kaiken sen hyvän, mitä suhteessa voi olla niin mulla on vahva käsitys siitä, mitä haluan. Mutta en tiedä onko se parisuhde vai jotain muuta.

Muutto tuntemattomaan, satunnaiset kohtaamiset uusien ihmisten kanssa ja ja sitten nämä sovitut kahvittelut ovat saaneet mut miettimään paljon intuition merkitystä. Koen, että minulla on vahva intuitio. Tunne joka pohjautuu kaikkeen koettuun ja muodostaa uuden hyvin yksinkertaisen tunteen (hyvä/paha asia), johon ei voi olla luottamatta. Läheskään aina, en pysty perustelemaan intuition mukaan tehtyä päätöstä, mutta ihmisiin liittyen luotan siihen täysin. Onko se sitten osittain myös jonkinlainen tunnemuisto, jonka mukaan toimin, en tiedä. Enkä väitä tehneeni aina oikeita ratkaisuja, missään tapauksessa. Uusien ihmisten kohdalla en anna toista mahdollisuutta jos minulle tulee tunne, että kaverissa on jotain feelua. Vanhojenkaan ihmisten kohdalla ei olisi pitänyt jakaa mahdollisuuksia.

Ennen kuin voin edes kuvitella minkäänlaista kumppanuutta ja sielujen sympatiaa jonkun kanssa, on parannettava ajansaatossa tulleet haavat ja annettava vielä niiden arpienkin haaleta kokonaan. Keskityn omaan hyvinvointiin ja asioihin, jotka tällä hetkellä on tärkeyslistalla ekoina. Lapset ja koira, niiden seurassa mä voin hyvin. Voin olla täysin oma itseni, olen mokannut ja saanut anteeksi, teen varmasti jotakin virheitä tai aiheutan jollakin tavalla mielipahaa, vaikka kuinka yritän olla hyvä ja täydellinen. En kykene elämään varoen. Teen ja mietin sitten. Lupaan vain yrittää, joskus sen on vain riitettävä.