Merciless

Elämän tarkoitus

2017-03-14T18:36:00+02:00

Olen tarpeeksi vanha katsoakseni taaksepäin. Ei enään vilkuillen vaan kunnolla peraten jokaisen ihmissuhteen, kokemuksen ja erityisesti ne kohdat, jolloin olen tehnyt tietoisia valintoja. Tarvitaanko aina kriisi, että ihminen joutuu päättämään, miten tästä eteenpäin? Mun kipeimmät valinnat on koskeneet lapsia. Erityisesti sellaista hetkeä, kun olen joutunut myöntämään että en kykene olemaan niin vahva äiti kun olisi pitänyt olla. Olen joutunut tekemään päätöksiä koskien lapsen muuttoa isälleen, lapsen osastohoitoa ja kodin ulkopuolelle sijoittamista. Onneksi en yksin. Ympärillä on aina ollut joku läheinen, jonka kanssa olen asioita voinut läpikäydä. Muut valinnat ovatkin koskeneet itseäni. Miten minä kannan roolini parisuhteessa, millaisessa parisuhteessa ja mitä olen valmis niistä valinnoista maksamaan. Lähes poikkeuksetta valintani ovat satuttaneet jotakin ihmistä. Itsekästä. Jopa sairasta. Kaikki toivo normaalista ja tavallisesta elämästä liittyi ensimmäiseen avioliittoon. No, ei sekään sitten ihan tavallinen ollut. Opin pelaamaan ihmisen kanssa, joka oli sairaalloisen mustasukkainen. Valehtelin pienimmästäkin asiasta. Ja ne valheet helpotti arkea. Valehtelu jatkui myöhemmässäkin suhteessa, mutta ydinperheeni ulkopuolisille. Piti rakentaa kulissit ja ylläpitää niitä. Koska kuitenkin sain elää ihmisen kanssa, jota rakastin. Jollain kipeällä tavalla rakastan edelleen. En samalla tavalla kuin ennen, mutta jollakin tavalla.Nyt olen ollut vuoden itsekseni ja olen jollakin tavalla tottunut tähän. Yksinäisyyteen, hiljaisena pysyvään puhelimeen ja ovikelloon, jonka ääntä en aina edes muista. Välillä kaipaan kumppanuutta, kahden aikuisen välistä tylsää arkea, kinoja imurointivuoroista tai ruoka-ostoksista. Silloin piipahdan jollakin deittisivustolla, vain todetakseni että ei ole mun juttu. En edes kiinnitä huomiota muihin ihmisiin. Ja nyt olen viime päivät miettinyt, mikä tarkoitus tällä kaikella on? Itsetutkiskelun paikka? Oppia nöyryyttä ja opetella nauttimaan pienistä asioista? Saada pää kuntoon ja elämänhallinta takaisin? Opetella olemaan hyvä äiti?

Mä oon aina ollut erilainen kun muut. Hyväksyin sen roolin jo ala-asteella koulukiusaamisen myötä. Ylä-asteella tein siitä jopa voimavaran. Olin punkkari, skini, boheemihippi ja kaikkea muuta yhdessä ja erikseen. Jatkuvaa oman paikan ja hyväksynnän hakemista. En vieläkään kuulu mihinkään. Olen lapsilleni enemmän kaveri kuin äiti, olen auttamattoman onneton rajojen asettaja. Yritän opetella kuuntelemaan ja näkemään ne hetket kun lapset tarvitsevat kannustusta ja apua. Ne asiat, mitkä on muille äideille itsestään selviä, mä joudun opettelemaan. Ja mitä on enään jäljellä? Mummous? Jonkinlainen työelämä? Pitäisikö mun löytää joku harrastus? Mitä tästä eteenpäin? Pitäisikö löytää joku intohimo, asia mihin uppoutua? Löydänkö mä vielä sen asian, minkä ansiosta herätä joka aamu ja kiitollisena mennä nukkumaan? Joku sellainen asia mikä on mua varten? Vai jatkuuko tää elämä selviytymisenä? Jokapäiväisenä harmautena? Uskon, että osittain mun muistiongelmat johtuu vain siitä, että mun päivissä ei ole mitään eroa keskenään. Ne toistuu samanlaisina, vain unet on erilaisia.

Sarjassamme näitä aamuja kun tekee mieli vaan kirjoittaa

2017-03-03T08:41:00+02:00

Positiivisuutta ja kiitollisuutta. Mä en ole koskaan tajunnut elämäntapa-oppaita, minkäänlaisia. Liittyy ne sitten omaan hyvinvointiin, siivoukseen ja sisustukseen tai johonkin henkiseen asiaan. Silti, mun kirjahyllystä löytyy ainakin nopealla silmäyksellä kaksi. Eilen vilkuilin toista, vähän niinkuin salaa. Tajusin heti sisällysluettelosta, että sitä ei ole ehkä tarkoitus lukea kannesta kanteen, vaan sitä voi imaista silleen aihe kerrallaan. Jokaisen luvun päätteeksi oli ehdotus, miten kyseistä aihetta voi omalta kantilta käsitellä. Päätin kokeilla, joten tähän tulee nyt elämästäni kaikki hyvä, mikä muistan tai olen todeksi kuvitellut. Lapsuudesta olen aina muistanut tosi vähän asioita. En ole edes varma, mitkä asiat muistan oikeasti ja mitkä on muiden kertomasta tehtyjä muistikuvia.

Lapsuus:

Hääponi. Menin kitarisaleikkaukseen isän kanssa ja sain reissulta hääponin. Se oli valkoinen, sillä oli tähdenlentomerkit lautasissa, huntu ja etukaviossa sormus. Se oli ihana.

Mummo, se läheisempi. Istuttiin kalliolla, punaisella lautapenkillä vierekkäin ja oltiin vaan hiljaa. Välillä käytiin kävelemässä kaskelanlenkki ja mummo kertoi kasvien nimiä. Ja oltiin paljon hiljaa. Kerran mentiin junalla Kouvolaan, mummo joutui ostamaan mulle punaiset housut koska satoi kaatamalla ja olin läpimärkä jo Keravan asemalla kun mentiin pyörillä. Vaari juoksi siellä maratonin.

Koira nimeltä Nouda. Kultainen noutaja, jolle omistaja heitteli jotain pihalla ja mun mielestä koiran nimi oli Nouda. Tätä en taida oikeesti muistaa.

Pyörällä ajaminen. Loitsutiellä opettelin ajamaan pyörällä, siellä oli jonkinlainen tietyö ja tietenkin mätkähdin sinne putkien väliin. Isä huusi jonkinmatkan päästä että nouse ylös, pitää lähteä hakemaan äiti töistä.

Enemmän muistan tuoksuja ja tunnetiloja. Ulkovessan, puolukanvarvut, koiran anturat...

Teinivuodet:

Mulla oli ystäviä, aina yksi kerrallaan mutta ne oli hyviä. Ihastumisia, poikia, joilla oli jollakin tavalla huonot lähtökohdat. En koskaan ollut ihastunut niihin suosittuihin söpöläisiin, mitä muut tytöt kuolasivat. Näin vain pojat, joita muut ei huomanneet. Jo ylä-asteella yksi pojista teki itsemurhan. Se sai kotona turpaan, kulki aina samoissa vaatteissa. Sitä ei kuitenkaan kiusattu, se olisi vaatinut sen että se olisi huomattu.

Tanssin hitaita yhen pojan kanssa Rysässä, se kattoi kieroon. Sitten oli sen kaveri, tunsin sen siskon, koska se oli mun isosiskon kaveri. Tää ei ollut sama ilta, mutta törmättiin keskustassa, tyyppi oli ihan kujalla. Nojasi seinään, poltti röökiä ja sanoi odottavansa jotain tyttöä. Ei mennyt montaa päivää kun kuulin, että se oli tappanut itsensä. On vieläkin pimennossa, oliko se tahallinen juttu vai vahinko. Tähän aikaan porukka veti lääkkeitä ja viinaa sekasin. Rohkeimmat poltti pilveä.

Nyt en enään pysy annetun tehtävän rajoissa, tähän tulee nyt siis vaan asioita, joita muistan. on ne sitten hyviä tai jotain muuta.

Poikaystävä. Kohtuullisen pelätty kaveri koko kylällä. Toinen puoli naamasta oli tohjona, ollut jo syntymästä asti. Sen isä oli pamauttanut pesismailalla äidin mahaa kun tämä oli ollut viimeisillään raskaana. Sellainen alku sillä pojalla. En mä siihen oikeesti ollut iahstunut, säälin ja toisaalta se haki meille juotavaa aina perjantaisin. Ei tarvinnut kyttäillä kauppojen edessä hakijoita. Me oltiin aina ekana sivistysvirastolla tai aurinkomäellä. Muistan vieläkin että perussetti oli puolikas kossu ja 8 kaljaa. Joka perjantai. Palellutin varpaat teräskärkimaihareissa niin pahasti, että ne ei vieläkään kestä yhtään kylmää, kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Tarina tän poikaystävän kanssa ei kestänyt muutamaa viikkoa pidempään, koska se ois halunnut kihloihin. Mä taisin nauraa ja se tais jättää mut. Seuraavan kerran kun näin sen, istuin yhden tutun pojan kanssa keskustassa, tää mun ex-poikaystävä pimahti mustasukkaisuudesta, tuli mun viereen ja laittoi aseen mun ohimolle. En edes pelännyt, katoin sitä silmiin ja kysyin että helpottaako. Tää mun kaveri jonka kanssa istuin, sinkos johonkin sellaisella vauhdilla etten edes huomannut. Ja hetken päästä tää ex-poikaystäväkin lähti. Jäin penkille istumaan, tärisin niin helvetisti vasta jälkeenpäin ja sytytin tupakan. Samaan aikaan vastapäätä olevasta baarista alkoi työntyä porukkaa paniikin vallassa ulos joka ovesta, mikä vaan auki siihen aikaan oli. Ihan mun edessä, muutaman metrin päässä portsari sai kaadettua jonkun kundin maahan ja huus jollekkin että soittakaa poliisit. Järkyttävä kaaos. Tunnistin poken alla makaavan tyypin ja mietin mitä hittoa se on tehnyt. No, se oli heitellyt polttopulloja ja roiskuttanut bensaa ympäri baaria, kun ei ollut saanut enää juotavaa. Taitaa olla vieläkin hoidossa. Tohjonaama on kuollut, aivoverenvuotoon, löytyi kaksi viikkoa kuoleman jälkeen omasta kämpästä hajun perusteella.

Tähän väliin ehkä kuuluu mun punkkarivaihe. Hengattiin Lepakon edessä ja odotettiin että tullaan tarpeeksi vanhoiksi että päästään sisään. Muuta en kyllä tästä muista. Sex Pistols, Apulanta, Tehosekoitin, ekat lävistykset, festarit...

Vähän aikaa pyörin naapurikylän skinien kanssa. En tuntenut niistä ketään, mutta yks tyttö pyys mukaan yhtenä iltana kun ei halunnut yksin mennä. No, se reissu päätyi myös Kouvolaan, mentiin jonkun skinibändin keikalle ja päädyttiin dokaamaan niiden treenikämpille. Siellä oli myös Maria Drockila, se seurusteli sillon bändin laulajan Muken kanssa.Mä sain joltain bändin jäseneltä pilotin ja mun hiukset ajeltiin takaraivolta siiliksi. Päälle jäi pitkä ponnari. Eka kerta kun tuntui siltä, että kuulun johonkin porukkaan. Tää vaihe kesti hyvin vähän aikaa, muutaman viikon. Viimeinen kerta kun näin tyyppejä, oli skinit vs. kinkit Keravalla. Kavereilla oli mitä erilaisimpia aseita mukana, yks päätyi medihelillä teholle kun sitä puukotettiin keuhkoihin ja kaulaan. Tämän taistelun näin istumalla Datsunissa uuden, täysin normaalin ja tavallisen poikaystävän kanssa. Ajettiin "p....rallia"ympäri kylää ja yhtä äkkiä letka pysähtyi kun näitä arjen sotureita alkoi juosta pitkin poikin autoteitä. Tää mun uusi poikaystävä päätti että nyt lähdetään kotiin, koska tämmöinen ei sovi mun silmille ja meillä oli sovittu yhteisaamiainen hänen vanhempien luokse seuraavana päivänä. Mun esikoisen isä.

nyt tarvii taas miettiä hetki

Treffitreenit, sinkkuilua ja intuitiota

2017-02-27T07:39:00+02:00

Erosin virallisesti ehkä neljä vuotta sitten, juu en tiedä varmasti koska ajankäsitys on viime vuosina mennyt totaalisesti. Aikaa rytmittää päivämäärien ja kelloanaikojen sijaan tapahtumat ja ihmiset. Ennen ja jälkeen on vahvasti käytössä. Avioeron jälkeen oli hyvin vapaamuotoinen suhde ihmiseen, jonka kanssa ei varsinaisia hyvästejä koskaan sanottu, mutta joka jäi menneisyyteen muuttoni vuoksi. Tämä ihmissuhde on kaikessa kaoottisuudessaan ollut hyvin merkittävä ja kaipaan tätä ihmistä ajoittain. Toki tiedän myös sen, että vastaavanlaiseen sekoiluun en enään halua.

Olen selaillut erilaisia deittipalstoja jonkin aikaa ja tällähetkellä kuulun oman kaupugin sinkkuryhmään. En siksi, että etsimällä etsin kumppania, vaan silkasta uteliaisuudesta ja toiveesta tutustua uusiin ihmisiin. Olen ryhmän kautta tavannut kaksi henkilöä ja yhden henkilön jonkun deittipalstan kautta. Nämä kaikki ovat olleet mukavia herrasmiehiä, joiden kanssa tapaamiset ovat päättyneet tähän ensimmäiseen kahvitteluun. Olen täysin amatööri deittailussa ja jollakin tavalla kaikki treffeihin liittyvät odotukset ahdistaa. En löydä niihin mielenkiintoa, enkä itseeni sellaista positiivista jännittävää odotusta, mikä treffeihin ehkä kuuluisi. En edes tiedä, mitä toivoisin löytäväni. Koska olen kokenut myös kaiken sen hyvän, mitä suhteessa voi olla niin mulla on vahva käsitys siitä, mitä haluan. Mutta en tiedä onko se parisuhde vai jotain muuta.

Muutto tuntemattomaan, satunnaiset kohtaamiset uusien ihmisten kanssa ja ja sitten nämä sovitut kahvittelut ovat saaneet mut miettimään paljon intuition merkitystä. Koen, että minulla on vahva intuitio. Tunne joka pohjautuu kaikkeen koettuun ja muodostaa uuden hyvin yksinkertaisen tunteen (hyvä/paha asia), johon ei voi olla luottamatta. Läheskään aina, en pysty perustelemaan intuition mukaan tehtyä päätöstä, mutta ihmisiin liittyen luotan siihen täysin. Onko se sitten osittain myös jonkinlainen tunnemuisto, jonka mukaan toimin, en tiedä. Enkä väitä tehneeni aina oikeita ratkaisuja, missään tapauksessa. Uusien ihmisten kohdalla en anna toista mahdollisuutta jos minulle tulee tunne, että kaverissa on jotain feelua. Vanhojenkaan ihmisten kohdalla ei olisi pitänyt jakaa mahdollisuuksia.

Ennen kuin voin edes kuvitella minkäänlaista kumppanuutta ja sielujen sympatiaa jonkun kanssa, on parannettava ajansaatossa tulleet haavat ja annettava vielä niiden arpienkin haaleta kokonaan. Keskityn omaan hyvinvointiin ja asioihin, jotka tällä hetkellä on tärkeyslistalla ekoina. Lapset ja koira, niiden seurassa mä voin hyvin. Voin olla täysin oma itseni, olen mokannut ja saanut anteeksi, teen varmasti jotakin virheitä tai aiheutan jollakin tavalla mielipahaa, vaikka kuinka yritän olla hyvä ja täydellinen. En kykene elämään varoen. Teen ja mietin sitten. Lupaan vain yrittää, joskus sen on vain riitettävä.

elimiä joka lähtöön

2017-01-27T21:39:00+02:00

Seisoin taannoin bussipysäkillä, siihen tuli iäkkäämpi rouvashenkilö ja aloimme keskustella varovasti säästä. Pitkästä aikaa paistoi aurinko ja tuntui, että mikään määrä aurinkoista happea ei korvaa pimeää elettyä talvea. Keskustelun päätteeksi rouva sanoi "anna sydämesi Jeesukselle, ennen kuin on liian myöhäistä". Hymyilin ja toivotin hyvät päivän jatkot. Rouva ei voinut tietää, että olen jo ehtinyt tehdä elintenluovutus-kortin, joka varmistaa kaikille käyttökelpoisille elimille varmasti paremman jatkon. Olenhan siis viimeisen päälle kierrätystä kannattava ihmisolento. Tosin, erittäin tiukkoina hetkinä olen harkinnut munuaisen laittamista huutonettiin ja toivonut, että verenluovutuksesta saisi rahallisen korvauksen. Kohdun vuokrauskaan ei olisi hullumpaa. Voisi pyytää yksiön hinnan, mieluiten pääkaupunkiseudun mukaan...Ihmisellä on julmettu määrä hyödyntämätöntä materiaalia, vain taivas, eikun lait rajana...

nöyryyttä ja kiitollisuutta

2017-01-27T18:49:00+02:00

Olen kaikkien virastojen asiakas. Ilmottauduin aikanaan netissa työttömäksi työnhakijaksi, jäin sairaslomalle työttömyydestä kun toimitin sl-todistuksen kelan postiluukkuun ja nyt olemassa olostani tietää vain lastensuojelu, joka kartoittaa lapseni tukimuotoja uudella paikkakunnalla. Saan päätökset ja ilmoitukset postissa kotiin, kun jatkan työnhakua, ilmottaudun taas netissä TE-toimiston työnhakijaksi. Jos minulla ei olisi säännöllistä kontaktia omaan hoitotahooni,en tapaisi ketään perheeni ulkopuolista ihmistä ikinä. Postissa tuli minulle myönnetty maksusitoumus, joka oikeuttaa minut käyttämään bussia 30 pv, pääasiassa (mitähän sekin tarkoittaa) terapiaa varten. Menin R-kiskalle, jossa pitäisi kyetä korttia lataamaan ja näytin maksusitoumusta. Myyjä ystävällisesti, ja erittäin selkeästi sekä kova äänisesti kertoi, että "kuule, sun pitää mennä tonne kirjastoon tän sun maksusitoumuksen kanssa, nää sossu-asiat hoidetaan siellä". No, kiitin ja poistuin leukaperät kireenä ja suunnistin oikealle palvelupisteelle. Ihmisten on ihan turha sanoa, että meitä sossu-asiakkaita kohtaan ei ole minkäänlaista asenteellisuutta. Sen lisäksi, että perheemme on saanut erilaisia maksusitoumuksia, olen jonottanut lukuisissa ruokajonoissa. Oli "ilo" nähdä, että niissä on ihan tavallisia ihmisiä, eikä kenenkään selässä lukenut KÖYHÄ. Täällä jonotetaan paljon, jos ei ilmaista ruisleipää tai ämpäreitä, niin sitten ruokaa. Kerran yhdessä jonossa oli hyvin tumma mies, joka perkasi kassinsa siinä pihalla ja toi minulle kaikki lihatuotteet. Päätin antaa vaihtarina jauhot ja leivät. Siellä ei ollut muuta. Olen myös saanut lahjakortin, jonka saatekirjeessä luki, että tarkoitettu vähävaraiselle. Olen siis tällä hetkellä vähävarainen, syrjäytynyt, yh. Miten nää muutetaan positiiviseen muotoon? Harkitseva kuluttaja, itsenäinen ja sinkku-ihminen, joka osaa pyytää apua kun sitä tarvitsee. Joo, kuulostaa paremmalta, vaikka asiat ei sillä muutu, että ne määrittelee uudelleen.

Olen vuoden asunut uudella paikkakunnalla, muutimme tänne siis suoraan turvakodista. Viimeisessä palaverissa silloisen kotikuntani lastensuojelun kanssa, meille suunniteltiin tukimuotoja uuteen paikkaan, koska paluu kotiin ei enään ollut vaihtoehto. Ammattilaisten tukemana uskaltauduin puhumaan poliisille elämästäni entisen kumppanini kanssa. Tehtiin rikosilmoitus vain viimeisimmästä riepottelusta ja vapauden riistosta, koska kumppanini oli saanut minut houkuteltua autoon ja lähti kaasuttamaan kohti moottoritietä tarkoituksena tappaa meidät molemmat. Ensimmäisen Stop-merkin kohdalla yritin hypätä liikkuvasta autosta, mutta tyyppi piti kiinni hiuksista ja takin kauluksesta. Aikaisemmat kerrat vastaavanlaisista tilanteista olivat jo lain puitteissa vanhentuneet.

Luulen, että tyyppi pelästyi temppuani ja ajoi minut kiltisti kotipihalle. Menin suoraan ystäväni luokse ja epäuskoisena tapahtuneesta kerroin mitä oli tapahtunut. Lattialle putosi tukko hiuksia. No, se siitä. Asia lähti syyttäjän pöydälle.

Minua kehoitettiin miettimään minne haluaisin tulevaisuuteni rakentaa ja valitsin aika automaattisesti nykyisen kotipaikkani. Löysin vapaana olevan asunnon ja muuttoaikataulu oli selvillä ennen kuin olin asiaa sen kummemmin tajunnut. Lastensuojelu lupasi muutto-avustuksen kun muutamme, aikaa oli kaksi viikkoa. Ilmoitin sossuille kaikista tiedoista sitä mukaa kun niitä itse sain, vastauksia ei tullut. Viikko ennen muuttoa sain sattumalta ostettua auton (?), johon lopulta tungin ystäväni kanssa niin paljon tavaraa kuin ikinä mahtui ja tehtiin yhteensä kahdeksan edestakaisin ajoa (1200km/vko). Sovittiin, että kaikki mitä jaksetaan kahdestaan kantaa, viedään uuteen kotiin ja loput jää naapureille. Viimeisellä reissulla auto menehtyi, onneksi noin puolen kilometrin päähän uudesta kodista, ja loput tavarat olivat siivousroipetta. R.I.P VW.

Jostain syystä, mun oli vaikea irrottautua menneestä elämästä. Ikävöin silloisia ihmisiä, joita olin jossain vaiheessa kutsunut läheisiksi ihmisiksi. Ajoittain olin tosi yksinäinen ja jotenkin ihan hukassa. Uudessa kaupungissa ihmiset ei kovin helposti antaudu keskusteluun ventovieraan kanssa ja pitää olla edelleen aika herkkä sen suhteen, ettei sano liian montaa sanaa yhden jutustelun aikana.

Vuoden kestäneen rypemisen jälkeen, minulla on tavoite. Haluan, ei vaan aion kouluttautua kokonaan uudelle alalle ja olen jopa saanut jotakin aluilleen. Tiedän paikan, jossa ollaan valmiita ottamaan minut kokelaaksi. Koska minulla on liittymä, jolla ei pysty hoitamaan virasto-asioita, joudun odottelemaan, että minuun ollaan yhteydessä tekemäni yhteydenottopyynnön kautta.

Olen katkaissut kaikki yhteydet vanhaan kotipaikkaani, lukuunottamatta vanhempiani ja pikkusiskoa. Olen varmistanut asian vielä laittamalla estot henkilöille, jotka ovat itseään ystävikseni kutsuneet. Tämä siksi, että he ovat henkilön kanssa tekemisissä, joka tämän kaiken on nyt aikaan saanut. Joka pääsi tekemistään vääryyksistä kuiville, ilman minkäänlaista rangaistusta. En ole enään katkera (ainakaan paljoa), yritän löytää kaiken sen hyvän mitä tämän uusi mahdollisuus meille tarjoaa. En edelleenkään ole kovin vahva, mutta se saa nyt tällä hetkellä riittää. Olen joka tapauksessa vahvempi kuin eilen tai viikko sitten.

Yksin kotona Part 155...

2017-01-25T12:23:00+02:00

Meillä asuu ihana Auspai-poika, ikää kohta 1,5v. Sen mielestä kotona on tylsää olla yksin ja siksi on pakko ulvoa kun muut lähtee. Sinänsä onni, että olen nyt sairaslomalla ja minulla on mahdollisuus suunnitella menemisiä ja kotona-olo harjoitteluja etukäteen. Poika viettää aikaa yksinollessaan rajatulla alueella, leluja on paljon ja usein joitain uusiakin. Käytössä on myös ultraäänivinkuna-laite, mikä reagoi haukkumiseen ja ulvontaan. Lisäksi, käytössä on kärsimyskukka- ja kauranverso-uute. Aktivointipallot täytetään herkuilla ja ennen lähtöä huoneeseen piilotetaan pekonipuruluita. Lähtemiset ja tulemiset suoritetaan ilman minkäänlaista erityistä huomiota, portti suljetaan ja avataan hyvin vähä-elkeisesti. Rappukäytävässä on istuttu lukemattomia tunteja hömppälehtiä lukien.

Ja nämä ei siis auta, meillä jodlataan edelleen.

Nyt aloitettiin "työpäivä"kokeilu. Jotkut kutsuu tätä nimellä jääkausi. Koira siis jätetään huomiotta määritellyiksi ajoiksi. Meillä tämä menee kutakuinkin näin; aamulla ylö ja ulos, jonka jälkeen poju menee huoneeseen portin taakse. Aamuruoka uute-tippoineen viedään huoneeseen ja jääkausi alkakoon. "Työpäivän" aikana avaan ja suljen ulko-ovea lukemattomia kertoja, välillä olen "poissa" hetken ja välillä touhuan arjen asioita, kuitenkin koko ajan huomioimatta pojua. Pojun reagointi ulko-oven ääneen on vähentynyt jo parin päivän kokeilulla. Nyt siis "työpäivien" ajan en ole käyttänyt ultraääntä. Alku näyttää hyvältä, täytyy jo pohtia seuraavaa askelta...

Tatuointeja ja hattaraa

2017-01-25T12:21:00+02:00

Minussa on paljon pita-alaa ja paljon kuvia, monen mielestä tatuoinneilla pitäisi olla jokin suuri merkitys tai niiden pitäisi kuvastaa jotakin osa-aluetta eletystä elämästä. Kuudesta kuvasta kahdella on merkitys, muista mä vaan tykkään. Aina tulee vielä se yksi, tällä kertaa se on jo tiedossa. Ekan tatuoinnin otin nilkkaan työkaverin innoittamana, huikea hetki. Tatuoija tiesi että otan ensimmäistä kuvaa ja oli vuorannut lattiat jätesäkillä. Koska kuvaa tehdessä tulee niin paljon veriroiskeita... No, sille hetkelle on naurettu monet kerrat! Tatuoinnit korvaa minulla korut, en käytä korviksia tai rannekoruja, kaulassa roikkuu mielialan mukaan jokin, tai sitten ei. Yksi lemppari kaulakoru mulla on, tai siis se on mun tyttären. Nomination. Aivan ihana ja ehkä sellainen never back-laina.

Mä tykkään kauniista asioista. Kotia on kiva laittaa ja todella pienellä rahalla voi piristää kummasti. Kirpputorit on geeneissä peritty heikkous. Joku voisi sanoa, että sillähän säästää, mutta nämä ihmiset ei oo ollut mun mukana shoppailemassa. Mä en ostaisi uusia pöytätabletteja tai kirjoja tähän tahtiin kaupoista, kirppareilla on helpompi sortua ostamaan asioita "koska mä haluun". Tosin työttömyyspäivärahalla ei kirppareillakaan voi käydä kovin usein. Kuukausittainen rahasumma on opettanut harkitsemaan hyvinkin paljon ostoja, ja se näkyy erityisesti näissä kodin sisustamisasioissa. Ennen saatoin vaihtaa kalusteiden järjestystä ja verhoja hyvinkin usein ja meillä ei koskaan ollut varmuutta edes olohuoneen sijainnista kun lapset ja mies tuli kotiin mun vapaapäivän jäljiltä. Ehkä toi möbleeraaminen on ollut mulle eräänlaista meditaatiota. Kun tekee jotain konkreettista, niin asiat jäsentyy päässä helpommin. Ja niitä asioita on ollut paljon :) Erityisesti kaikki uudet kokeilut on olleet hauskoja. Muistan kun päätin, että meidän kodista tulee 70-luvun tyylinen ja huonekaluja piti alkaa vaihtaa tiikkisiin. No, se kesti muistaakseni kaksi viikkoa ja päättyi kun tuli aika miettiä sohvaa. Järkyttävän epämukavia sohvia ollut siihen aikaan. Sitten alkoikin maalaisromantiikka...

Se mikä ei tapa, sattuu ihan helvetisti

2017-01-15T12:25:00+02:00

Anna anteeksi ja unohda. Kaksi asiaa, mitä mulle hoetaan usein, enkä vieläkään kykene niitä ymmärtämään, saatika toteuttamaan.. Olen itsekkin törttöillyt oikein urakalla ja sössinyt lukuisia asioita ja ihmissuhteita. Olen pyytänyt anteeksi ja tarkoittanut sitä ihan koko sydämestäni. En tiedä, olenko saanut anteeksi tai miten anteeksipyyntö on vaikuttanut. Silti, asiat, mitä minulta on pyydetty anteeksi, ei unohdu. Voin sanoa, että joo saat anteeksi..blaablaa, mutta tässä kohtaa mun ohimoiden välineiden sihteeri on järkkymätön. Voin unohtaa ja olen unohtanut lukemattomia erittäin tärkeitä asioita. Asioita, mitä jotkut luulee, että ei vaan voi unohtaa. Mua on pidetty jopa ihan järjettömän kylmänä ja välinpitämättömänä sen takia, että saatan unohtaa joitakin oikeesti merkityksellisiä asioita. Saatan jopa unohtaa miksi olen jollekkin ihmiselle vihainen, mutta en unohda vihata. On hittovie asioita, mitä ei vaan sanota tai tehdä. En tällä hetkellä edes tiedä, mihin tää mun järkkymätön asenne perustuu. Onko mulla edes oikeutta olla näin ehdoton. Varsinkaan kun en itse aina kykene toimimaan oikein. Toisaalta, olen aina hyväksynyt sen että joku katkaisee välit muhun, on vihainen ja loukkaantunut. Ehkä siksi se on "helppo" kestää, koska itsekkin olen niin järkkymätön. Toimin itse ihan samalla tavalla. En aina ole oikeassa, joskus tunteet saa toimimaan vastoin järkeä ja joskus mun järki sanoo toista kuin toisen järki. Entäs sitten kun itse ymmärtää, ettei kyseessä ole mikään henkilökohtainen vääryys? Ja silti menee tunteisiin niin että kolina käy. Onko mulla oikeutta olla vihainen ja pettynyt jos en edes pysty asiaa perustelemaan. Onko se jokin sisäinen väärä hälytys??? Saako jonkin tunteen muuttumaan tahdonvoimalla? Tai pitäisikö saada?

Rajalla

2017-01-15T08:54:00+02:00

Saatteko mielikuvan hahmosta, joka haluaa tanssia kaikkia tyylilajeja narulla. Ei kävellä, vaan tanssia, rohkeasti nostella koipia ja pyörähdellä. Koska horjahdusten riski on suuri, naru on tukevasti maata vasten toisin kuin yleensä. Se hahmo ei odota yleisön hurraa-huutoja tai taputuksia, se haluaa vain tanssia. Ei ole väliä meneekö askeleet oikein tai kuinka pahasti horjuu, se riittää, että hahmolla on se oma naru ja että hahmo voi luottaa siihen, että vaikka putoaa, ei tapahdu mitään pahaa. Aina voi nousta uudelleen ja aloittaa askeleet uudelleen. Ehkä jonain päivänä, naru voidaan nostaa irti maasta, vähän kerrallaan.

Vuoden aikana olen oppinut hurjan määrän kiitollisuutta ja nöyryyttä. Tunnetiloja, joita en ehkä aikaisemmin ole kokenut. Ainakaan samoilla merkityksillä. Olen joutunut opettelemaan avun pyytämistä, mikä ei missään jumalan nimessä ole ollut helppo juttu. Olen opetellut myöntämään, että on asioita joissa tarvitsen apua. Vuoden aikana olen ollut vuorotellen työtön työnhakija tai sairaslomalla. Päätin, että en missään tilanteessa tule kirjoittamaan rahasta. Tässä sitä mennään... Se, joka sanoo ettei raha tuo onnea, ei ole koskaan ollut köyhä. Kyllä, mulla on koira ja poltan tupakkaa, kaksi asiaa mitä ei köyhille suoda. Koira ei vie mun vähiä rahoja ja suhteessa siihen miten se vaikuttaa mun hyvinvointiin, niin tästä on edes turha jatkaa. Tupakointi on sitten toinen juttu, itsekäs riippuvuus mikä vie rahat ja terveyden. No, huonomminkin vois olla.

Olen rajattoman kiitollinen perheelle, sille johon synnyin. En ole ollut helppo, enkä ole vieläkään. Olen tyttärenä ollut vaativa korvatulehduksista alkaen. Sitten saattoi olla seesteisempi aika, jota en muista. Teininä helvetti pääsi irti. Kunnes taas hetkeksi helpotti. Nyt helvetti on taas tyyntynyt, ja vain aika näyttää, saanko sen pidettyä kurissa. Mulla on ihanat siskot, molempien kanssa olen läheinen.

Sitten on se perhe, jonka itse määrittelen. Se onkin tällä hetkellä hyvin pieni. Siihen ytimeen on päätynyt lähes yhtä monta ihmistä kuin siitä on lähtenytkin. Mulla ei ole sellaisia "normaaleja" ihmissuhteita. Kaikki tai ei mitään, ei ole harmaata aluetta. On tiettyjä periaatteita mistä en kykene luopumaan, ei uusia mahdollisuuksia tai uusia alkuja ystävyyssuhteissa. Toki on ihmisiä, joiden kanssa ajautuu syystä tai toisesta erilleen, mutta siihen ei liity silloin mitään draamaa. Palatessa vain jatketaan siitä mihin on jääty. Voi, lukuisa määrä ihmisiä joita voin sanoa rakastaneeni ja nyt niitä ei vaan enään ole. Puf, ja se oli siinä. Joku ajattelee ihan varmasti tässä kohtaa, että en tiedä rakkaudesta yhtään mitään jos kykenen toimimaan näin. Voi olla, tähän ei olekkaan vastausta.

Luotan täysillä intuitioon, tosin sekin on joskus pettänyt ja sitä kutsun vain elämäksi. Täällä uuden alun maaperällä en tiedä miten toimia. Olen avoimesti ymmälläni siitä, miten erilailla voin ihmiset kokea kun olen vierailla mailla. Tähän fiilikseen varmaan perustuu se, että ihminen kasvaa tietyssä paikassa ja kokee sen paikan ympärillä olevat ihmiset turvallisiksi. Kasvaa tiettyyn tapaan toimia ja ajatella. Tunnistaa kasvoja vuosien ajan, vaikka ei koskaan olisi puhunut henkilön kanssa.

Case closed

2017-01-13T12:49:23+02:00

Tuhkimo jäi uneen, kääpiöt hylkäs ja lumikki jäi tripille ompustaan... syytteet hylätty.

Aika katsoa sinne jonnekkin eteenpäin. Rakentaa jotain uutta, uskoa tulevaan. Aloittaa uusi harrastus, kouluttautua uuteen ammattiin ja avoimesti antaa mahdollisuus ja tilaa uusille ihmisille. No, ehkä sitten joskus. Nyt kasaan päätäni kuntoon, hienosti sanottuna tutustun itseeni. Kuka minä olen, mitä minä elämältä toivon. Sellaisia skeida lauseita ettei hyvä tosikaan. Jossain muistan kuulleeni, että se mihin tunteet ja tieto päättyy, alkaa usko ja toivo. Mä heilun jossain siinä rajamailla. Kukaan ei voi väittää etten yrittäisi. Puhuminen ja sähkö, resepti tasapainoiseen ja hyvään elämään.

Millon musta on tullut näin sarkastinen? Puhutaanko vähän mielialasta? Olen rampannut teini-iästä asti erilaisissa paikoissa puhumassa masennuksestani. Kaikki istunnot ovat päättyneet siihen etten ole enään jaksanut puhua. Enkä siis ole varannut sitä seuraavaa aikaa. En ole masentunut sillätavalla perinteisesti. Olen säilyttänyt toimintakykyni koko ajan. Olen opiskellut ja tehnyt töitä, välillä jopa kahta samaan aikaan. Tosin perhe on se, mikä on kärsinyt, erityisesti esikoiseni. 15 vuotta työ on määritellyt sen minkälaisena itseni näen. Olen haalinut eilaisia työ- ja koulutustodistuksia loistavilla arvosanoilla. Mitä enemmän keskityin näiden haalimiseen, sitä kauemmas esikoiseni minusta liukui. Hävisi omaan ahdistukseen ja masennukseen. Lopulta muutti pois kotoa, jotta saisi oman aluillaan olevan elämän kuntoon. Lopputulos on se, että mulla on erittäin hieno CV ja lapsukaiseni asuu koulukodissa.

Sen olen vuosien mittaan oppinut, että olen jumalattoman helppo addiktoitumaan ihan mihin tahansa. Kun jotain teen, teen sen täysillä (ja vähän yli). Lopputulos on vähintäänkin hyvä tai ihan täysi katastrofi. Jos joku aloittaa huovuttamisen hankkimalla välineet, niin minä ostan sen lampaan (tässä kohtaa iso kiitos siskolle, jolta surutta varastin tämän vertauksen). Nyt pitäisi löytää sama into. Tai edes se jokin kiinnostava asia, johon voisin täysillä uppoutua. Onhan niitä mahdollisuuksia paljon, mutta jokin jarruttaa koko ajan. Takaraivossa jyskyttää koko ajan "ei vielä". Millon sitten?